Mun naru

Kesän juhlissa tyttäreni sai paljon kukkia. Yhdessä upeassa kukassa oli pinkki kangasnauha. Kangasnauha kiinnosti kissoja niin, että kielletystä keittiönpöydästä tuli täysin vastustamaton. Niinpä, kun ensimmäistä kertaa luuttusin kaatuneen maljakon vesiä lattialta, totesin, että naru saa lähteä, tai löydän itseni luuttuamasta lattiaa uudestaan ja uudestaan.

Siitä kangasnauhasta tuli kerralla KissaKaramellin suosikkilelu! Rakas ihana naru! Niin ihana, että sitä pitää ihan syödä! Pureskella pieniksi paloiksi. Ja siksi ihmisen pitää piilottaa se kaapin syvimpiin uumeniin, kun ihminen ei jaksa enää vahtia naruleikkiä. Silloin tällöin naru kaivetaan esiin, ja KissaKaramellin sydän on pakahtua...



Narulle pitää kurnuttaa. Sitä pitää suojella ja vaalia kuin omaa maailman tärkeintä, rakasta ♥. Narua kuljetetaan ympäri kämppää, piiloon ihmisiltä ja sikkolta. Sen kanssa pitää juoksennella NIIN ylpeänä, ja kurnuttaen, häntä pystyssä. Tässä muutamia kuvia naruleikistä, yhtenä syyskuun aurinkoisena iltana.

Kuuluisa "hullunkiilto" silmissä?

Siis mä saan sen, kun oikein keskityn..

Siis tästä...

...näin!

Ja menoks ennenkuin mamma taas nappaa mun narun ♥ 

Äläs tuu sikko, tää on mun!

Äkkiä ennenkuin sikko tulee...

Tuleeko sikko oikeelta...

...vai vasemmalta?

Varmuuden vuoksi...

Naru kantoon ja menoks

Mihin menis?

Mamma pliis, älä ota!

Kyllä on meillä taas halvat huvit!