JustKittying Joulukalenteri

Seurasitko tänä vuonna meidän some-joulukalenteria? Luukut saivat katseluita ihan kivasti, mutta taisi olla tylsä tarina, kunnei kenenkään kielenkannat irronneet kommentointiin 😁. Mulla itsellä oli kivaa sitä tehdessä, ja ajattelin kertoa vähän, mistä se idea lähti ja mikä tarinaa oikein kuljetti. 

Tuliketun jäljillä

Miten suomalaisesta metsätarinasta syntyi joulukalenteri

Joulukuu on täynnä ääntä ja vauhtia: Tarjouksia, listoja, muistutuksia ja kiirettä. Halusinkin tehdä jotain ihan vastakkaista. Some on täynnä kaikenlaista "kissasisältöä" ja erilaisia besserwissereitä, enkä missään tapauksessa halunnut joulukalenterin syntyvän kissoihin liittyvistä ohjeista, vaan kuuntelusta. Se ei pyrkinyt opettamaan, myymään eikä selittämään. Se pyrki viipyilemään. Antamaan tilaa. Luottamaan siihen, että hiljaisellakin tarinalla on vielä arvo.

Kaiken ytimessä oli vanha suomalainen kansantaru tuliketusta. Kettu, joka juostessaan pimeässä hangessa huiskaisee häntäänsä niin, että kipinät sinkoavat taivaalle ja muuttuvat revontuliksi. Tarina liikkeestä, joka synnyttää valoa. Ei tarkoituksella, vaan olemalla totta omalle rytmilleen. Se tuntui oikealta selkärangalta joulukalenterille, jossa kulkijoina ovat kissat.

Miksi tarina, ei teema

Enkä halunnut kahtakymmentäneljää irrallista luukkua. Halusin yhden säikeen, joka kulkee läpi koko pitkän pimeän joulukuun. Toki tarinaa suunnitellessani luulin joulukuussa meillä olevan lunta maassa, vasta marraskuun lopulla lumen sulamisen jälkeen muodostui totuus pimeääkin pimeästä lumettomasta metsästä, ja kuvaussuunnitelmaa piti muuttaa jonkin verran. 

Kissat elävät jo valmiiksi myytin ja arjen rajalla. Ne näkevät ennen kuin ymmärtävät. Ne pysähtyvät, kun me kiirehdimme. Siksi Cinna, Bella, Pörrö ja Cassia eivät olleet tarinan sankareita vaan havainnoijia. He eivät suorittaneet tehtävää, vaan seurasivat jälkiä, joiden merkitystä ei voinut vielä tietää. Jokainen luukku oli vain katkelma: valonvälke, karvasäie, katoavat jäljet, päätös jota ei lausuttu ääneen. Tämä oli tietoinen valinta. Olin ja olen tässä asiassa vahvasti sitä mieltä, että kaikkea ei tarvitse selittää heti. Ei varsinkaan jouluna.

Valo kielenä

Valo ei ollut tässä kalenterissa koriste. Se oli tarinan kieli. Valo, joka näkyy vain silloin kun joku pysähtyy katsomaan. Kipinä, joka ei kiirehdi. Kide, joka ei johdata eteenpäin, vaan muistaa tien kotiin. Tulikettu ei ollut opas perinteisessä mielessä. Se ei käskenyt, se vastaili silloin kun joku oli valmis kuulemaan. Joskus se ilmestyi vasta, kun kissat olivat jo tehneet päätöksen. Joskus vasta, kun he lakkasivat etsimästä. Tämä kaikki oli koko tarinan ydin. Useimmat joulutarinat rakentuvat tekemiselle: enemmän, pidemmälle, nopeammin. Tämä tarina kulki toista reittiä ja uskalsi väittää, ettei valo tottele kiirettä. Se asettuu aikaan ja paikkaan omilla ehdoillaan, ei sattumalta, vaan siksi että joku oli lopulta siinä missä piti olla.

Metsästä kotiin

Puolivälissä tarina kääntyi. Metsä päästi kissat menemään.  Kotitalomme alkoi kuunnella. Tämä oli minulle tärkeää. Seikkailu ilman paluuta ei voi olla kokonainen. Eikä koti ei ole taian vastakohta. Se on paikka, johon taika asettuu. Koristeita ei lisätty, ne ikäänkuin löydettiin uudelleen. Käpy. Lyhty. Kide. Valot. Esineet, jotka tuntuivat palaavan omille paikoilleen, kuin joulukuu itse muistaisi järjestyksensä. Kissat eivät koristelleet taloa. Ne palauttivat sen.

Loppu, joka oli koko ajan olemassa

Usein joulukalentereissa viimeinen luukku on perinteisesti joulukuusi, tai joulupukki. Niinpä meidänkään joulukalenterin viimeinen luukku ei varmaan ollut yllätys: kuusi täysissä valoissa. Ei siksi, että jotain olisi saavutettu, vaan siksi, että se tuliketun kipinä löysi paikkansa. Siinä oli koko kalenterin hiljainen ydin. Joulu, kuten valo, ei tarvitse pakottamista. Joulu ja joulutunnelma saapuu sydämiin, kun sille antaa tilaa. Tarinassa tulikettu kumartaa ja katoaa, koska sen ei koskaan ollut tarkoitus jäädä. Jotkut lahjat ovat arvokkaita juuri siksi, ettei niitä voi omistaa. Siksi tämä tarina syntyi kissojen kautta. Kissat ymmärtävät kulkemisen ja pysähtymisen eron. Ja ehkä juuri siksi ne muistuttavat meitä siitä, ettei mikään elävä, eikä mikään merkityksellinen, ole koskaan täysin omistettavissa.🦊✨

Mulla oli tarina ja luukut selkeänä päässäni ja kirjoitettuna. Sitten vain kuvasin, mitä sattui tulemaan. Luukkujen lopullinen sisältö muotoutui siitä, mikä oli päivän sää ja mitä sain kissojen kanssa aikaiseksi. Joskus piti vähän muuttaa suunnitelmaa ja koko ajan yritin miettiä, eteneekö tarina loogisesti, sopiiko palat ollenkaan yhteen. 

Ja mitä ne kysymykset sitten olivat? Niihin ei tullut koskaan vastausta. Niissä oli taustaideana 80-luvun jenkkisarja Kupla sekä suomalainen kulttisarja, The Joulukalenteri. Halusin kysymyksiä, joilla ei ole välttämättä päätä eikä häntää, eikä ne ainakaan saa vastauksia mistään luukusta.

Ja niin joo! Varsinainen Tulikettu-tarina alkaa vasta kakkosluukusta... koska olin unohtanut 😅 julkaista ajoissa joulukalenteria mainostavan Reelssin Hillasta syömässä koko kalenteriaan. Niinpä siitä tulikin eka luukku ja tiivistin tarinaa yhdistämällä alunperin luukuiksi 5 ja 6 suunnitellut sisällöt luukuksi 6. Koska halusin revontulet nimenomaan Itsenäisyyspäiväksi!

Jos sulta jäi meidän joulukalenteri kokematta, voit kurkkia sen vielä rauhassa läpi Instassa jossa luukut on linkitetty toisiinsa niin, että joka Reelssin loppuessa voit klikata seuraavaan oikeassa järjestyksessä. Facebookin virrassa ne sekoittuu vaikeammin löydettäviksi. Ja luukut löytyvät myös TikTokista!

Semmoinen tarina tänä vuonna! Mitähän ens vuonna keksis 😃